Aattoaamu alkoi tänäkin vuonna V-miehen salamannopealla spurtilla kuusen alle. Onko tonttu käynyt? Jep, olihan se. Huippujuttu! Tonttu se on viisas kaveri ja jätttää aamusta vain maistiaisen tulevasta lahjaryppäästä havupuun juureen. Kokemus auttaa.

Aamupäivä katsotaan äärimmäisen tärkeitä piirrettyjä (kyllä se lumiukko suli tänäkin vuonna), käydään saunassa ja mietitään tulevaa iltaa. Tuleeko tonttu pukin mukana, pitääkö sille pukille sanoa jotain ja mitä lauletaan? Vaikea sanoa mitä lapset miettivät.

Iltapäivällä starttaillaan yleensä sitten kahdesta mummolasta ensimmäiseen. Täällä pukki on vielä melkoisen kiireinen. Ehtii jättää vain lahjat ovelle ja koputtaa. Eihän sitä muuten ehtisi joka paikkaan.

Illalla sitten pukkikin jo ehtii paneutua paremmin naamareihin ja ns. "värittämiseen" kansan syvien rivien kanssa. Siinä sitten yleensä spekuloidaan, kuinka jälkikasvu on venähtänyt pituutta aivan silmissä ja aikuisosasto leveydessä.

Jännitys se ei kauheasti ole poistunut pukin tapaamisesta kaikkina näinä vuosina. Joululaulut ne kajahtavat vuodesta toiseen melkoisen nihkeästi, joskin sieltä äänihuulista kuitenki yleensä jotain kummaa pihinää irtoaa. Idolssissa ei varmankaan aaton esityksillä kyllä mentäisi jatkoon.

Siinä missä aikuiset ja yli kaksivuotiaat kuluttavat kynsiään päivän mittaan kiireestä ja jännityksestä löytää reilun vuoden ikäinen aivan toisenlaisen väylän aattoillan kuluttamisesta.

Kassu 1v. ei juurikaan murehtinut lahjoja, kävi repimässä korkeintaan muutamat värikkäät lahjapaperit, mutusteli piparia ja naamaroi tiukalla silmällä pukkia. Partakoneen paikka? Ja sitten pani juoksuksi. Se on ihanaa, kun saa toteuttaa itseään ja möyriä pöydän alla.

Ja tänä vuonna oli semmoinen keli, kun aattona pitääkin. Paljon lunta ja pakkasta. Pukillakin on helpompaa sen reen kanssa. Ja aikuisilla hymyillä. Se hymyilyn taito kun tuntuu joskus meillä vähän iäkkäämmillä unohtuvan.